Ajankohtaista
Miten Kiinan ja EU:n voisi ottaa Arktisen neuvoston työhön?    26.10.2011
 

Timo Koivurova

Arktinen neuvosto on toiminut jo 15 vuotta. Sitä edelsi vuonna 1991 Suomen aloittama niin sanottu Rovaniemi-prosessi, joka keskittyi pääasiassa ympäristönsuojeluun. Kanadan aloitteesta Arktinen neuvosto – kahdeksan arktisen valtion välinen kansainvälinen foorumi – laajensi toimintaa kestävän kehityksen suuntaan.
Arktisten alkuperäiskansojen järjestöillä on järjestössä ainutlaatuinen asema hallitustenvälisessä yhteistyössä: pysyvän osallistujan asema. Esimerkiksi jäsenvaltiot voivat tehdä päätöksen vain, jos ne ovat neuvotelleet asiasta pysyvien osallistujien kanssa. Jos kaikki pysyvät osallistujat vastustavat tiettyä päätösesitystä, se ei todennäköisesti etene edes päätöksentekovaiheeseen. Tarkkailijoina toimii alueen ulkopuolisia valtioita ja kansainvälisiä järjestöjä.
Arktinen neuvosto on vahvistunut aivan viime vuosina. Suurin syy tähän on se, että ilmastonmuutos ja talouden globalisaatio ovat aiheuttaneet paineen vastata lisääntyvään taloudelliseen toimintaan alueella. Paine neuvoston uudistamiselle tulee myös siitä, että arktista hallitusten välistä politiikkaa harjoitetaan nyt myös viiden Pohjoisen jäämeren rantavaltion kesken. Nämä kehityskulut ovat pakottaneet Arktisen neuvoston toimijat miettimään, miten neuvostoa voitaisiin vahvistaa. Paljon on jo tapahtunut.
Hyvä esimerkki on Nuukin toukokuun 2011 ministerikokous. Aikaisemmin neuvoston ministerikokoukset olivat enemmänkin korkeiden virkamiesten kuin ministerien kokouksia: nyt siellä oli jopa USA:n ulkoministeri Hillary Clinton. Ministerit perustivat pysyvän sihteeristön Arktiselle neuvostolle ja keskustelivat neuvoston rahoitusjärjestelyistä. Ensimmäinen kahdeksan arktisen valtion välinen oikeudellisesti sitova sopimus etsintä- ja pelastussopimuksesta allekirjoitettiin myös Nuukin ministerikokouksessa. Öljyonnettomuuksien ehkäisyyn ja torjuntaan keskittyvän sopimuksen neuvottelut on myös aloitettu.


Arktinen neuvosto on nyt ansaitusti huomion keskipisteenä. Tämä on näkynyt jo muutaman vuoden siinä, että uudet toimijat haluavat päästä tarkkailijoiksi. Tällä hetkellä tarkkailijoita on kuusi ja ne kaikki ovat EU:n jäsenvaltioita. EU:n komissio, Italia, Kiina, Japani ja Etelä-Korea ovat jättäneet tarkkailijan hakemuksensa; nyt ne ovat ad hoc-tarkkailijoita. Intia ja Brasilia ovat ilmaisseet alustavan kiinnostuksensa hakea tarkkailijan asemaa.
Arktinen neuvosto on kuitenkin kääntänyt selkänsä uusille tarkkailijahakemuksille vuoden 2006 jälkeen. Eniten kohua herätti se, ettei edes EU:ta hyväksytty tarkkailijaksi, vaikka se on sitä kaksi kertaa jo hakenut ja kolme neuvoston jäsenestä on EU:n jäseniä. Tämä johtui pääasiassa siitä, että EU kielsi hyljetuotteiden tuonnin sisämarkkinoilleen. Se aiheutti sen, että sekä Kanada että Norja haastoivat EU:n sitovaan riidanratkaisuun vapaakauppasäännösten rikkomisesta WTO:ssa. Kanada ei tästä syystä ole valmis tukemaan EU:n tarkkailija-asemaa.
Mielenkiintoinen on myös Italian tarkkailija-aseman käsittely. Se jätti hakemuksensa juuri silloin, kun neuvostossa alettiin tarkemmin pohtia, mikä tarkkailijoiden rooli pitäisi olla. Norja kuitenkin kutsui ulkoministeri Franco Frattinin Tromssan 2009 ministerikokoukseen, jossa hän innostui visioimaan Italialle jopa varsinaista jäsenyyttä neuvostossa. Myös Kiinasta on tullut viestejä, ettei se enää ole kiinnostunut pelkästä tarkkailijan asemasta, vaan jäsenyydestä.
Uusien tarkkailijoiden hyväksyminen edellyttää Arktiselta neuvostolta todellista pohdintaa minkälainen järjestö se on. Nyt hallitusten välisessä järjestössä pienillä alkuperäiskansojen järjestöillä on paljon parempi asema kuin mahtivaltioilla tai EU:n kaltaisilla liittovaltiomaisilla järjestöillä. Pidemmällä aikavälillä – kun jäämeri avautuu, jossa kaikilla maailman aluksilla on merenkulkuoikeus ja tietyillä alueilla myös kalastusoikeudet – on selvää, että on yhä vaikeampi ylläpitää järjestelmää, jossa maailman supervallat ovat vain tarkkailijoita neuvostossa.


Väliaikainen kompromissi asiassa saavutettiin Nuukin ministerikokouksissa 2011. Ministerit hyväksyivät verraten tiukat kriteerit kaikille, jotka haluavat päästä tarkkailijoiksi. Hakijan tulee hyväksyä Arktisen neuvoston tavoitteet, rantavaltioiden suvereenit oikeudet sekä alkuperäiskansojen arvot ja intressit. Arktisten alueen ulkopuolisilta hakijoilta edellytetään halukkuutta rahoittaa alkuperäiskansojen osallistumista Arktisen neuvoston toimintaan. Niiltä odotetaan myös tukea arktisten intressien tukemiselle kansainvälisissä poliittisissa prosesseissa.
Kriteerien tiukkuus heijastaa pitkälti oikeutettuja alkuperäiskansojen huolia, miten neuvosto alkaa toimia, kun suuret ulkopuoliset toimijat otetaan siihen intensiivisemmin mukaan. Tarkkailijoiden odotetaan lähinnä toimivan neuvoston työryhmissä, mutta ne voivat myös esittää uusien projektien aloittamista. Ne voivat myös puheenjohtajan sen hyväksyessä esittää näkemyksiään ja jakaa asiakirjoja kokouksessa.
Suomi ajaa mahdollisimman avointa politiikkaa tarkkailijoiden hyväksymiseksi. Suomen arktisen strategian muotoutumiseen vaikutti Pohjoisen jäämeren rantavaltioiden luoma uhka sisäpiirin muodostumisesta arktiseen hallitustenväliseen yhteistyöhön. Suomi haluaa, että Arktinen neuvosto on se elin, jossa keskeisistä alueen tulevaisuuteen vaikuttavista asioista päätetään. Tähän politiikkaan sopii hyvin myös se, että EU, Kiina ja muut ulkopuoliset toimijat saavat tarkkailijan aseman Arktisessa neuvostossa.


Timo Koivurova
Kirjoittaja on tutkimusprofessori, joka toimii Pohjoisen ympäristö- ja vähemmistöoikeuden instituutin johtajana Lapin yliopiston Arktisessa keskuksessa.

Julkaistu Kalevassa 13.10.2011